ARMEIJA
Kirjoita tekstisi tähän...
Kuten jo etusivulla mainitsin, tämä tarinani armeijasta saattaa ja ärsyttääkin monia armeija "faneja", koska heidän mielestään armeijan suorittaminen on kunnia. Mutta koska olen se mikä olen, en sitä kunniaa arvosta enkä kaipaa..
Mihin perustuu tämä minun "armeija" kielteisyys, sitä voi joku miettiä, joten katsonkin parhaaksi pohtia ensin armeijan eli asepalveluksen psykologista puolta ja vaikutusta ihmiselle, nimenomaan minun näkökulmastani, ennen kuin siirryt armeija tarinaani.
POHDITAAMPA VÄHÄN ARMEIJAA/ASEPALVELUSTA
Koska minullakin on siitä omakohtaisia kokemuksia, ja nimenomaan omasta tyylistäni. Uusien tutkimusten mukaan nykyisin enää vain n.40% miehistä kokee varusmiespalveluksen eräänlaisena kovana juttuna. Vielä 70-luvun alussa se oli suurimmalle osalle kova juttu, ja vain pienelle osalla ykshailee, joille se oli vain eräänlainen komiikkaa täynnä oleva hupailu, tässä elämänteatterissa. Se oli heidän näkemystään ja arvomaailmaansa. Monen kovana juttuna armeijan käyvän mielestä tällainen hupailuna armeijan suorittava, ei vaan yksin kertaisesti pärjää siellä, joten hän sen takia laittaa lekkeriksi koko touhun, hän on epäonnistuja. Mitä? Ei pärjää, on epäonnistuja? Jos onnistuu armeijan suorittamaan niin kuin sen ITSE on etukäteen suunnitellut suorittavansa, tai onnistuu jopa paljon paremmin suorittamaan, kuin mitä oli etukäteen suunnitellut, niin silloin ei voi olla epäonnistuja, vaan onnistuja. Eli ei se tee epäonnistujaa, jos tekee/suorittaa asiat omalla tyylillä ja tavalla, vieläpä onnistuen siinä. Hän on vaan OMAN arvomaailman omaava ihminen, ja elää sen mukaan, hän uskaltaa olla oma itsensä, ja olla onnistuja. Tätä on monen vaikea käsittää, ne vaan toistaa sitä samaa, - miksi sinä et pärjännyt siellä armeijassa -. Se mikä heidän mielestään on pärjäämistä, ei päde tässä tapauksessa. Tähän voisi rinnastaa myös koulutuksen. Minulla itselläni oli nuorena suuri halu ja tarve opiskella mahdollisimman paljon, hankkia itselleni mahdollisimman laaja ja monipuolinen ammattitaito. Aina kun pääsin, ja oli mahdollisuus opiskella, niin lopetin työt, ja menin opiskelemaan. Siitä on ollut hyötyä, monesti ihmetellään, ai sinä osaat sitäkin tehdä, mistä olet oppinut. Kun kerron mihin kaikkeen minulla on koulutus ja ammattipaperit, sekä monesti myös työkokemusta. Niin he alkaa ihmetellä, miksi nuo kaikki ammatit, eikö yksi ammatti riitä, eihän tuossa ole mitään järkeä. Minun arvomaailmassani koulutuksessa on järkeä. Mutta toisilla ei näin ole, heille on riittänyt peruskoulun suorittaminen. Sekin kevyesti koomisena hupailuna, huonoin arvosanoin suoritettu. Nämä ihmettelijät ovat itse kouluttautuneet ammattiin, käymällä vain jonkun 2 kk.n kurssin, esim. trukkikuskiksi. Ja sillä koulutuksella 50 v trukkikuskina tehtaalla olleet. En aliarvioi trukkikuskeja, mutta onneksi minun ei ole tarvinnut trukkikuskiksi ryhtyä, eikä tehdä tehdas hommia yleensäkään. No miten nämä armeija, koulutus, tehdas sekä arvomaailma liittyvät toisiinsa. Kerron sen hyvin lyhyesti. Toiset ovat suorittaneet armeijan kevyesti, toiset koulun. Ne jotka suhtautuvat koulutukseen kevyesti, pomppivat sitten armeijassa, heille se on kovajuttu, siellä kun ei tarvitse osata mitään, ja mikä kovinta, heillä on trukkikuskinpaperit ja sotilaspassi. Koulutetut ihmiset eivät yleensä innostu armeijasta, mutta heillä on papereita joka lähtöön, mutta monesti ei sotilaspassia, mutta eihän sitä missään tarvita. On tietysti heissäkin joitain "innostujia", mutta koulutettu ihminen saa natsat ja passin ilman hyppelyä. Mutta eiköhän se ole kuitenkin jokaisen oma asia innostuuko vai ei, eikä se muille kuulu, etenkään sen arvostelu mitä tekee ja miten.
ARMEIJA
Minun nuoruudessani monelle nuorellemiehelle armeija oli se ainoa käynti maailmalla, nuorelle naiselle taasen joku emäntäkoulu tai vastaava oli se matka maailmalle, näin oli ennen, ei nykyään. Kerron tässä oman tarinani maailmalta eli armeijasta, olin jo lapsena nähnyt mualimoo, koska vietin kesät Helsingissä, mistä äitini on kotoisin, isäni on maalaiskylän poikia, kylän jossa minäkin asuin ja kasvoin, siellä koulua käyden. Edellä kerrotulla tarkoitan sitä, ettei minun tarvinnut äidin poikana armeijaan lähteä. Aloitan tarinani päivästä jolloin piti ilmoittautua varuskunnassa.
En tiennyt oliko lähiseudulta muita lähdössä samaan varuskuntaan, en ollut kysellyt. Ensinnäkin se armeija ei kiinnostanut tippaakaan, joten en ollut sitä miettinyt. Nuorellamiehellä oli tärkeämpääkin tekemistä kuin miettiä jotakin armeijaa, kuten tytöt, työ ja elämä. Kutsunnoissa tuli käytyä kun oli pakko, ja siitä tapahtumasta ainoana asiana jäi mieleen kapiaisen kysymys,-onko ajokorttia -. Vastasin,- on -. Kapiainen siihen, - ai lentokoneen - Sanoin - eihän sellaista kuin lentokoneen ajokortti, ole olemassa, se on lentolupakirja, ja lisään vielä, olipa muuten hölmö kysymys -. Kapiainen katsoi vähän aikaa, ja sanoi sitten, asia selvä voit poistua -. Se yritti olla nokkela, mutta minä olin nokkelampi, joten se meni hämilleen vastauksestani, eikä osannut muuta sanoa kuin, voit poistua.
Niin sitä armeijaan lähtöpäivää edeltäneen yön olin rimpsalla pimpsalla taas, ja tulin jälleen aamuyöstä, eli siihen kukonlaulun aikoihin kämpälle, joka oli se vanhempieni talo. Koska asuin tilapäisesti heidän luonaan. Vaimoni jonka kanssa olin avioitunut noin viikkoa aikaisemmin, asuin eri paikkakunnalla myöskin vanhempiensa luona. Joten rimpsalla pimpsalla käynnit olivat mahdollisia, muutenkin kuin vain keikkailureissujen yhteydessä. Tulin siis kämpälle, ja nukahdin tai paremminkin ajattelin vasta nukahtaa. Kun oveen koputettiin, isäni siellä vain koputteli ja kurkisteli ovenraosta. Sanoin,- kerro asia - ,hän kertoi, - littero on kirjahyllyssä -. Minä väsyneenä ja vielä pienessä humalassa ihmettelin, - mikä helevetin littero -. isä siihen - armeijan littero, matkalippu, meinasitko lähteä tänään sinne, littero on ainakin tälle päivälle, nousehan ylös -. Voi perhana perhana manailin, olin siis unohtanut koko saakelin armeijan. No kuitenkin nousin ylös ja aamutoimien jälkeen veljeni vei minut isäni autolla rautatieasemalle. Josta jatkoin matkaani junalla. Oli iltapäivä kun saavuin varuskunta kaupunkiin. Litterossa mukana olleessa lapussa luki, ilmoittauduttava varuskunnassa viimeistään klo 24.00. Joten aikaa oli vielä riittävästi käydä ottamassa muutamat korjaavat, eli siirtämässä krapulaa. Menin paikalliseen jossa ostin ison tuopillisen, ja menin pöytään jossa jo istui pari juopon näköistä juoppoa. Siinä heidän kanssa jutellessa aika kuluu mukavasti. Vilkuilin välillä muihin pöytiin, etsien vapaita ja hyvän näköisiä naaraita, mutta heitä ei paikalle ilmaantunut, ainakaan ilman mies seuraa. Siinä samalla satuin vilkaisemaan paikallisen seinällä olevaa kelloa, joka näytti olevan 00.45. Kysyin juttu kavereiltani, paljonko kello on, he katsoivat samaa kelloa mitä katsoin minäkin ja sanoivat ajan. Kysyin onko kello oikeassa, toinen juopoista vastasi, varmaankin, tai ainakin aika lähellä oikeaa. Joten vetäisin loput kaljat tuopistani naamariin ja lähdin kävelemään rautatieasemalle, sieltä pitäisi olla kuljetus varuskuntaan, mutta onko enää. Lähestyessäni asemaa näin armeijankuorma-auton asemarakennuksen pihassa. Menin auton luo, ja kysyin kuljettajalta, - saisiko kyydin varuskuntaan, valtio maksaa viulut.- Mihin varuskuntaan, kysyi kuljettaja -. sanoin minne olen menossa. Kuski siihen, - kömmi tänne hyttiin, niin lähetään ajelemaan, ei muita näytä olevan tulossa -. Siinä kaupungissa oli kaksi varuskuntaa, joten kuljettaja kysymys oli aiheellinen. Kello oli n 02.00 kun saavuimme varuskuntaan, eli pikkusen myöhästyin. Vastaanottajat kyselivät kaiken näköistä tyhmää, ja saivat yhtä tyhmiä vastauksia, sen pienen kysymysleikin jälkeen päättivät kuitenkin ottaa armeijaan, eivätkä käskeneet tulla joskus toisten uudestaan. Minusta oli pölähtänyt kalja siinä kyselyleikin yhteydessä sen verran voimakkaasti, että vastaanottajat saivat siitä aiheen tuumailla, laitetaanko putkaan vai majoitukseen. Majoitukseen päättivät laittaa, joten yksi tuumailijoista läksi saattamaan minut majoitukseen, joka oli kerrostalossa, oli kai jokin kasarmirakennus? Siellä jatkoin sitten niitä aamulla kesken jääneitä uniani. En kuitenkaan saa nukkua pitkään, vain pieni torkahdus taaskin, kun käytävältä alkoi kuulua huutoa. Pesulle ja aamupalalle ne huutelivat, niiden toimien jälkeen minut siirrettiin toiseen varuskuntaan. Jouduin menemään kuorma-auton lavalla olevaan koppiin, ja muita ei ollut kyydittävänä, he olivat kai tulleet ajallaan. Siellä toisessa varauskunnassa ensimmäiseksi vaatevarastolle hakemaan valtionrytkyt ylle. Sen jälkeen palasin takaisin kasarmille, ja menen tupaan missä oli petini. Perässäni tupaan tuli kapiainen, oikein asiallinen mies olikin, hän pyysi minua etsimään alokkaista sellaisen joka leikkaa hiuksia. Hän ei tykännyt MiniVogue beat-tukastani eikä viiksistäni ja leukatupsustani, joten pyysi poistamaan ne. En ollut käynyt lähtiessäni parturissa, koska en muistanut koko juttua. Parran ja viikset ajelin pois jo samana päivänä, mutta hiusten lyhennykseen löysin kaveri vasta noin reilun viikko päästä, koska en katsonut sen asian olevan mitenkään akuutin.
Seuraavana päivänä koulutus alkoi, muilla paitsi minulla. Minän istuin käytävänpäässä olevalla tupakkapaikalla, ja katselin vain sitä touhua, ja etenkin sitä miten yli-innokas alikersantti komenteli pelokkaita alokasraukkoja. Se että istuin ja katselin vain. Oli seurausta siitä kun kävin heti aamulla otilla lekurin vastaanotolla, hakemassa vp.tä, oli pirunmoinen krapula, ei sitä silloin, jos ei muulloinkaan kehtaa "pokkuroida". Olin päättänyt jo aikaisemmin, etten osallistu mihinkään hömppään. Kaikki eivät tykänneet asenteestani, joten sen vuoksi tuli alussa kaikenlaista uhkailua ja ukaasia varusmiehiltä sekä kapiaisilta, jopa toisilta alokkailta, en kuitenkaan noteerannut heitä mitenkään. Jotkut jopa vetivät isämme ja ukkimme sekä sodan mukaan juttuihinsa, asiat jotka eivät liity mitenkään armeijaan. Sanoin heille, - Olen tehnyt ja tulen tekemään tämän maan hyväksi enemmän, kuin mitä monikaan teistä tulee tekemään. Ja sitten se sota, missä se on nyt, lähetään sinne heti, minä lähden mukaan. Ottakaa aseet ja jos ette osaa vielä ampua niin minä neuvon matkalla. Sillä minä osaan ampua, olen harjoitellut veljeni starttipistoolilla, ei siihen muuta tarvita, osaa vai liipaisimesta vetää. Vai pitääkö ensi Cooperin testi suorittaa jotta pystyy ampumaan, ei ei tarvitse. Sitä testiä tarvitaan vain jos aikoo juosta pakkoon, kun vihollinen tulee. Minä en Cooperia tarvitse, sillä minä en pakene -. Tämä riitti ja se heidän isänmaallisuus loppui siihen, eikä asiasta keskusteltu enää, jokainen taaplaa tyylillään hyväksyttiin. Sellaisen huomion tein, mitä yksinkertaisempi kaveri, sitä enemmän se oli innostunut siitä armeijan touhusta. Koulutetut ja älykkäät innostuivat vähemmän. Näinhän se on siviilissäkin, hölmö raataa, kun viisas pääsee vähemmällä.
Kun olin ollut vajaan kuukauden kasarmilla, niin olo alkoi tympäisemään, sitä alkoi kaivata jotain "normaalia" toimintaa. Silloin oli lauantai-ilta, eikä munkkikahvi sotkussa kiinnostanut, eikä siellä muuta ajanvietettä ollut tarjolla. Niinpä päätimme Jussin kanssa lähteä käymään henkilökunnan kerholla joka sijaitsi kasarmialueen ulkopuolella. Tästä Jussista sen verran, että hän moottoripyöräilijä ja menestynyt kilpa-ajaja TT-sarjassa, eli nykyisessä RR - sarjassa. Hän oli jämäkkä jätkä, eikä tykännyt armeijan touhuista.
Siitä henkilökunnan kerhosta meille oli kertonut eräs kapiainen, joka oli entinen huoltoasemayrittäjä. Asema oli mennyt konkkaan, joten hän oli tullut armeijaan kessuksi, hän oli löhö jätkä. Ei pahemmin kapiaiselta vaikuttanut olemukseltaan. Päivystävänä upseerina ollessaan hän tuli meidän luo, siis minun ja Jussin luo juttelemaan autoista ja moottoripyöristä.
Se kerho oli vanhassa kasarmirakennuksessa sodanaikaisella kasarmialueella, ja oli tarkoitettu kaikille varuskunnan työntekijöille siviileille ja kapiaisille, eli ei ollut upseerikerho. Me siis päätimme lähteä kerholle ottamaan muutamat, jos se ottaminen on mahdollista, eihän sitä tiedä jos ei kokeile. Löysimme kessun puheiden perusteella kerhorakennukselle. Sisälle mentyämme katselimme ovella näkyykö ketään tuttua, esimerkiksi jotain kapiaista jonka vieraana voisimme viettää iltaa. Yhdessä pöydässä istui meidän komppanian luti yhdessä parin patteriston kapiaisen kanssa. Menimme hänen luokseen, ja kysyimme saadaanko liittyä seuraan. Luti katsoi ihmeissään, hymähti ja sanoi - Nämä tilat ei ole tarkoitettu varusmiehille, ja olette myöskin kasarmialueen ulkopuolella, onko lupia-. Jussi sanoi, - ei me mitään lupia tarvita-. Jaa vai ette - sanoi luti ja jatkoi. - Tästä ei hyvä seura, mutta istukaa nyt sitten -. Illasta muodostui oikein rattoisa ja hauska, eikä jano päässyt yllättämään, juoma oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Eikä illan aikana puhuttu sanallakaan armeijasta, eikä mistään armeijaan liittyvästä, eli se aihe ei kiinnostanut ketään. Kapiaisia kiinnosti ainoastaan meidän jutut, Jussi kertoili moottoripyöristä ja TT- kilpailuista, minä puolestani musiikki-, ja muusikkojuttuja, ja nimenomaan kerroimme siitä mitä "taustalla" tapahtuu. Sitten meiltä loppui rahat, joten Jussi alkoi kaupittelemaan mantteliaan patteriston kapiaisilla, vähä niin kun vihjeenä, ettei ole rahaa. Eivät ostaneet manttelia, mutta tajusivat viestin ja tarjosivat muutamat paukut. Ei se luti siitä illasta mitään ilmoituksia tehnyt, eikä me kerrottu kenellekään missä olimme olleet. Päivystäjä oli tietenkin kirjannut sen meidän luvattoman poistumisen, tai paremminkin se meidän varuskuntaan tulon. Hän kutsui myös päivystävän upseerin paikalle, joka päätti mitä tehdään "väsyneille" miehille. Kerroimme upseerille että olimme olleet kaupungissa kapakassa, ja tulleemme taksilla läheiselle huoltoasemalle, josta sitten metsän poikki kasarmille. No nyt varmaan moni ajattelee, miksi ei valehdeltu että tultiin kasarminportille taksilla tai muuten tietä pitkin. Syy oli se, että kasarminportilla oli kaksi vartiosotilasta, jos olisimme valheessamme tulleet sitä kautta, niin näiden vartiosotilaiden olisi jo pitänyt pysäyttää meidät, ja kutsua päivystäväupseeri paikalle. No se päivystävä upseeri sattui olemaan mukava tyyppi, joten saimme hänen päätöksellä mennä omaan tupaamme nukkumaan, toinen vaihtoehto olisi ollut putka. Eikä siitä illasta hyvää seurannut, tai toisaalta oliko se hyvää vai huonoa. Kun seuraavana aamuna oli krapu, niin menimme otille (lääkärin vastaanotolle) ja saimme vp:tä, eli vapaata sen päivää. Myöhemmin saimme reissustamme 24 vrk putkaa. Eikä se ollut huonojuttu. Mieluummin sitä luki kirjoja, kuin ajaa kirnitti täysivarustuspäällä polkupyörällä 20 km, mitä hyötyä sellaisesta kenellekään oli? Putkassa vuorokausi meni pääasiassa puujakkaralla istuessa ja kirjoja lukien, tätä oli n.15 tuntia. Tietysti välillä vähän jaloiteltiin siinä kopperossa, sekä tarvittaessa vartiosotilas käytiin Wc:ssä paskalla ja kusella. Ruokailemassa ja kahvilla käytiin vartiotuvassa. Päivällä ulkoiltiin yksitunti kiertäen vartiosotilaan kanssa varuskunnan parkkipaikkaa. Kahdeksan (8) tuntia oli mahdollisuus nukkua, se oli eri asia nukkuiko, laveri kuitenkin laskettiin seinältä klo 22.00 ja nostettiin ylös klo 6,00 ja lukittiin. Sen putkahomma vastaa nykyajan pyttyä/kovennettua vankilassa, tai oli se jopa kovempaa. Sillä vankilassa sänkyä ei nosteta ylös. Mutta kuitenkin mieluummin sitä istui siellä putkassa ja luki kirjoja, kuten historiikkia Petrasta, joka on historiallinen ja arkeologinen rauniokaupunki Ma'anin kuvernoraatissa nykyisessä Jordaniassa, se on oikea ihmiskäden taideteos. Kerran upseeri toi putkaan Tuntematon sotilas kirjan luettavaksi, sanoin ettei tuollaiset kirjat kiinnosta, vie pois. Päivystävän upseerin toimistossa oli pieni hyllyllinen kirjoja, jotka olivat historiankirjoja tai elämänkertoja, niistä sai valita mitä luki. Kun nämä 24 vrk:n putkatuomiot oli aika lähteä lusimaan, niin meidän vietiin eri varuskuntiin, tai siis Jussi vietiin toiseen varuskuntaan, minä sain lusia siinä varuskunnassa missä olin. Miksi näin?? Kysyin sitä päivystävältä upseerilta silloin kun minut vietiin päävartioon kärsimään rangaistustani. Hän antoi tällaisen vastauksen. On parempi pitää teidät erillään, turvallisuuden takia. Ei se, että me olisimme turvallisuusuhka, vaan vartiosotilaat. He ovat kokemattomia ja jotkut jopa yli innokkaita, Joten me voisimme tempuillamme sekoittaa heidät ja ???. Tulihan sitä joskus piristystä keksittyä, olimmehan harmaissa. Olin muuten kerran itsekin tuolla päävartiossa vartiomiehenä. Tehtäviin kuului kierää kaksituntia määrättyä aluetta, ja soittaa aina 20 minuutin välein päävartioon, näitä soitto pisteitä/puhelimia oli kolmessa eri paikassa. Se oli sateinen ja pimeä syksyinen yö. Vartiolenkki kulki autovarikon ohi jonka seinässä oli yksi puhelin, mistä piti soittaa aina kierroksella. Koska oli sateinen yö niin en viitsinyt kierrellä, vaan menin istumaan autovarikon takana olevaan kuorma-auton kuljetuskoppiin, olin sen kaksituntia siellä pitkällä penkillä "lepäillen". Kävin 20 minuutin välein varikonseinässä olleesta puhelimesta soittamassa päävartioon, että kaikki hyvin.
En osallistunut mihinkään juoksu, pyöräily tai hiihtely juttuun armeijassa ollessani, ne sai minun puolestani olla. Kyllä sitä aina jotain keksi, että sai ne laistettua. Toisaalta minun oli helppo, varsinkin alkuaikana laistaa kaikki minkä halusin. Menin vain lekurille, ja aina tuli vapaata, Koska minulla oli aina kuumetta n. 37,6. Kun ensimmäinen sairaalakorttini, vai mikä lääkärikortti se oli, tuli täyteen. Niin vasta silloin lääkärin alkoi ihmettelemään jatkuvaa kuumettani, ja määräsi sairaalaan tutkimuksiin. Siinä varuskunnassa ei ollut omaa lääkäriä eikä sairaalaa, joten kävimme siviililääkärillä, siviilisairaalassa joka oli varuskunnan vieressä. Olin viikon sairaalassa eikä mitään löytynyt. Lääkäri totesi, kylläkin vain leikillään, olet lämminverinen ja jalosukuinen, ei sinussa muuta. Ahaa, ai se johtuu siitä, minä kun luulin että se veri on jo hävinnyt suonistani. Lääkäri katsoi ja hymyili, joten selitin vähän. Niin kyllä minä jalosukuinen olenkin tai voisin olla, mutta sekin on niin kaukaa haettujuttu, että kyllä siinä ajassa olisi jo verenkin pitänyt jäähtyä normaaliksi, ja jalosukuisuuden kadota. Kerroin lääkärille taustani, ihan vain ajan kuluna. Me kun me olimme melkein viikoittain tavattu otilla, ja aina jotain juttua heitetty "kevennyksenä". Kerroin hänelle että Ruotsalainen esi-isästämme saapui suomeen 1550. Ruotsin kuningas oli lahjoittanut hyvin palvelleelle sotapäällikölleen kartanon ja n.3000 ha maita Suomesta. Tämä kyseinen sotapäällikkö oli siis esi-isämme täällä Suomessa. Mutta siitä en tiedä millainen veri hänellä oli, voi olla, että sitä verenperintöä ei ole veressäni, koska kiinnostukseni armeijaan on nolla. Tarinan lopuksi nauroimme hahahaa ja joopa joo. Tarina esi-isästäni sinänsä on totta, mutta tuon verijutun kerroin lääkärille vain kevennyksenä, ja lääkärinä hän sen tietenkin ymmärsi..
Kun putkatuomiot oli kärsitty, niin jatkoimme palvelusta samaan malliin kuin ennenkin. Kävimme muun muassa muutaman kaupungilla kerran jos toisenkin ottamassa näkäräistä, Jussin uudella moottoripyörällä, jonka hän osti intissä ollessaan. Mitään lupia näille reissuille ei tietenkään ollut, joten rangaistuksia tuli, mutta ne ei haitanneet, pikku juttuja, poistumiskieltoja ja sen semmoisia. Erään kerran ajattelimme lähteä vähän pitemmälle lomalle, joko luvalliselle tai sitten omalle lomalle. Silloin oli ilta, eikä ketään ollut enää toimistossa. Joten päätimme lähteä käymään vääpelin luona, hän oli komppaniankirjuri, hyvässä lykyssä häneltä voisi irrota luvallinen loma. Tämä vääpeli oli sodassa ollut vanha lupsakka ukko, se ei nipottanut. Aseetkin saimme puhdistaa vedellä kun hän valvoi, hän oli entinen sotilasmestari. Kun pääsimme vääpelin asunnolle niin soitimme ovikelloa, ja hän tuli ovelle. Kerroimme hänelle että olemme lähdössä lomille, ja nyt pitäisi saada sitä varten lomaa, onnistuisiko semmoinen. Vääpeli kieltäytyi, lomia ei tule. Mutta ei meistä helpolla eroon päässyt, joten jututimme sitä siinä vielä vähän aikaan, ja se myönsi meille kolmen päivän lomat, Se kävi asunnossaan sisällä täyttämässä lappuset, antoi ne meille ja sanoi, täyttäkää itse loput, nimet ym tiedot. Lomapäivät ja allekirjoituksen se oli kuitenkin raapustanut itse. Hän sanoi myöskin ilmoittavansa komppanianpäivystäjälle lomistamme, joten voimme lähteä heti. Loppujen lopuksi lomat irtosi vähällä puhumisella, olimme varautuneet suurempaan "ämpyilyyn".
Hän käski käymään parturissa lomanaikana, koska hiukset olivat muka liian pitkät. Läksimme viipymättä lomailemaa, kumpikin omille tahoilleen. Eikä me tultu takaisin annetun loman puitteissa, molempien lomat venähtivät alkuperäisestä suunnitelmaa pitemmäksi. Aikanaan kuitenkin tulimme varuskuntaan, minulla meni viisipäivää ja Jussilla viikon verran lomaillessa. Pikkuisen venähti, ei kuitenkaan paljoa, muutaman päivän vain. Myös hiukset unohtui lyhentää ja vieläpä kummaltakin. Putkareissut siitä tuli, kaksikymmentäneljä (24) vuorokautta kuten eka kerrallakin, ne tietenkin lusittiin eri varuskunnissa. Pikku hiljaa kapiaiset alkoivat antamaan löysää, kun huomasivat ettei meistä sotilaita saa mitenkään. Saimme joitakin erivapauksia, eli meidän tekemisiä katsottiin sormienvälistä, aika omaehtoisesti saimme toimia. Mutta ei me hölmöilty, sillä eihän me osattu hölmöillä, pelleillä kylläkin. Minä olin armeijassa reilut 11 kk, ylipalvelusaika mukaan lukien, Jussi vähän kauemmin. Sain vain kaksi virallistalomaa koko armeijan aikana, mutta käytännössä olin kuitenkin enemmän lomilla/vapailla kuin muu saman ikäluokan porukka. Ne kaksi virallista/luvallista lomaa olivat valaloma, ja sitten kolmen vuorokauden loma, joka minulle myönnettiin, kun vaimoni synnytti pojan. Anoppi oli soittanut komppanian vääpelille, ja pyytänyt päästämään minut lomille. Kun kävin hakemassa loma litteron, niin vääpeli sanoi, muista käydä poikaa ja vaimo katsomassa. Oli juhannusaatto kun läksin lomalle. Niinhän siinä kävi, että juhlin ensin juhannuksen, ja vasta lomalta palatessani kävin karmeassa krapulassa katsomassa poikaa ja vaimoa sairaalassa. Koska en lomillani, tarkoitan niitä omia lomia joihin en lupia kysellyt, niillä reissuillani käynyt vaimoani tervehtimässä. Joten hän oli saanut päähänsä tulla käymään varuskunnassa, ja tulikin yllätyksenä äitinsä kanssa. Olin punkassa makoilemassa komppaniassa, kun päivystäjä huutaa nimeäni. Nousin ylös ja menin kysymään, mikä on hätänä kun nimeni tuolla lailla rääkymällä lausutaan, päivystäjä ojensi luurin ja sanoi, sinulle soitetaan, alikessu se vain soitteli sotkusta ja kertoi vaimoni ja anoppini odottavan siellä, voi vittu, sanoin ja laitoin luurin paikoilleen, ja läksin sotkuun. Se tapaaminen ei ollut lämminhenkinen, en tykkää yllätyksistä ja sanoinkin vaimolle, muista jatkossa ei sitten enää minkäänlaisia yllätyksiä, kaikki on sovittava aina etukäteen. Vaimo kai luuli että hypin riemusta kun hän yllättäen tulee sinne. Eikä se enää sen jälkeen tullut sinne, kirjoitteli vain kirjeitä joita lueskelin putkassa ollessani. Päivystäväupseeri toi kirjeet, kun oli ensin avannut ja tarkastanut ettei siellä ole mitään sopimatonta. Meidän komppanianpäällikköä pidettiin kovana ja vittumaisena miehenä, mielestäni se ei pitänyt paikkaansa, hän oli mukava tyyppi. Kerran hän kutsui minut juttusille, juttelimme silloin niitä ja näitä ilman mitään armeija pokkurointeja. Kerroin senkin miksi en sulata armeijan systeemejä, ja hän ymmärsi näkökantani tai oli ainakin ymmärtävinään. Sanoi kuitenkin antavansa rangaistuksen, jos sellaiseen on aihetta, mutta vain muodollisen. Muodollisen siitä syystä, ettei varusmiehet ala luulla armeijan olevan paikan jossa saa tehdä mitä haluaa, saamatta rangaistusta. Tämän jutustelu jälkeen olin komppanianpäällikön luottomies. Ainakin sellaisissa tapauksissa joissa tarvittiin varusmies saattajaa, sellaiset hommat oli heiniäni. Jouduin muun muassa kuljettamaan seonneita sekä linnankundeja ym vastaavia ongelmatapauksia lääkärille tai hoitoon. Kysyin kerran päälliköltä, miksi minä, ja hän sanoi, olet luonteeltasi sellainen mies, johon voin luottaa, ettet söhlää aseen kanssa. Eli en ampuisi ketään ellei henkeä oikeasti uhattaisi. Kerran eräs alokas tuotiin vankilasta suorittamaan asevelvollisuuttaan, ikää hänellä oli 27v. Heti aluksi tämä alokas uhkaili tappavansa kaikki ja etsi aseita. Meni muun muassa vääpelin huoneen ovelle ja huusi, hei äijä missä on panokset, pyssyjä näkyy olevan tuossa seinällä. Päällikkö kutsui minut luokseen ja sanoi, auto tulee kohta komppanian eteen ota ase ja vie alokas lääkärille (Armeijanlääkäri oli toisessa varuskunnassa) sinä tiedät miten toimitaan, sanoin, tiedänpä hyvinkin. Otin konepistoolin sekä lippaallisen kovia ja menin ulos. Vartiosotilaat toivat alokkaan päävartiosta käsiraudoissa. Kapusin alokkaan kanssa kuorma-auton lavalle kuljetuskoppiin, ja lähettiin kohti siviiliä, tämän sanoin myös alokkaalle. Kaveri oli hyvin rauhallinen, se varmaan vaistosi etten ole mikään nipottaja, vaan asiallinen kaveri jolla on ase sylissä. Matkan aikana juttelimme niitä ja näitä. Reitti kulki kaupungin halki. Vähän ennen kaupunkia kaveri esitti kysymyksen, - mitä teet jos hyppään kyydistä ja lähden pakoon -. Sanoin,- elä ihmeessä tee sitä ainakaan vielä, odota että auto pysähtyy liikennevaloihin, hyppää sitten, niin et särje itseäsi, jos tosiaan on meinaat lähteä, mutta kannattaako se. Pääset kohta siviiliin kun lääkäri kirjoittaa sinulle paperit, ja olet illalla jo siviilissä, sen on varma. Mutta jos karkaat niin sinut saadaan varmasti kiinni, ja olet sen jälkeen posessa ainakin muutaman päivän. Kaveri mietti vähän aikaa kysäisi sitten, ampuisitko perään. Sanoin siihen, - no en varmasti ampuisi, en minä niin hullu ole että ampuilisin ihmisiä, en ampuisi edes varoituslaukausta, ei sitä rauhan aikana ampuilla -. Sanoin sitten, - Kiertääkö veri käsissä näytäpä niitä rautoja ja poistin häneltä käsiraudat. Kaveri katsoi minua mutta ei sanonut mitään. Hän sai punaiset paperit ja läksi siviiliin heti kun päästiin takaisin komppaniaan. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kaveri, joka kävi kanssani punaiset paperit hakemassa. Ylipalvelusajan joka oli 48 vrk toimin ryhmänjohtajana sekä päivystäjänä (en apupäivystäjänä). Päivystäjänä tehtäviini kuului komppanian herätys, sekä kokoaminen erilaisiin tehtäviin. Myöskin tarkastin tuvat että oli kunnossa. Kerran tuvassa oli alokas vaikka komppanian piti olla tyhjä, se touhusi hurjana. Minut nähdessään säikähti ja teki asennon. Sanoin älä turhia nyt ei ole aikaa tuollaisiin hömpötyksiin. Kysyin mikä mättää, alokas kertoi ettei osaa laittaa patinmurskaajaa kivääriin. Alokkaalla oli lisäksi rensselit ym päälle laittamatta, kaiken lisäksi se alkoi itkeä. Annoin hänelle nenäliinan ja sanoin, - tämä touhu on vain leikkiä ei kannata vakavasti ottaa -. Kerroin alokkaalle patinmurskaajan tulevan rynnäkkökivääriin, jota nyt ei oteta mukaan otetaan vain tavallinen vanha harjoittelukivääri. Neuvoin alokasta miten tallaisissa tilanteissa toimia ja mitä laittaa päälle. Menimme ulos ja alokas meni riviin ja minä tein kessulle ilmoituksen että homma hanskassa, voit ottaa porukan haltuusi. Olin aikaisemmin kiinnittänyt huomion pieneen ja hiljaiseen alokkaaseen, joka ei liikkunut iltaisin tuvasta mihinkään. Ei käynyt sotilaskodissa (sotkussa). Joten päätin käydä alokkaan juttusilla. Ruokailun jälkeen alokkaat läksi sotkuun, ja tekivät lähtiessään ilmoituksen päivystäjälle eli minulle. Päivystäjä yleensä tenttasi ilmoitusta tekeviä alokkaita älyttömillä kysymyksillä, kuten arvomerkkejä kyselemällä ym. Sitä tehnyt en (toisaalta en minä niitä merkkejä itsekkään osannut, ei ollut mitään järkeä niitä opetella?), ainoastaan huomautin epäkohdista asusteissa. Kun osa porukasta oli mennyt sotkuun, menin jututtamaan tätä hiljaista kaveria. Alokas nukkui kun menin tupaan, rykäisin jolloin alokas säikähti ja nousi ylös, ryhtyen kauhealla tohinalla laittamaan kenkiä jalkaansa. Sanoin, - seis seis seis seis ota iisisti, kaikki hyvin-. Kysyin, - miksi et mennyt sotkuun-. - En minä pääse -, vastasi alokas. - Mitä? et pääse, kukas sen kieltää -, kysyin. Alokas kertoi yrittäneensä kaksi kertaa, mutta päivystäjä oli vain nauranut, eikä ollut päästänyt häntä sotkuun. Sanoin siihen, - no johan on perkele, laita päällesi niin lähetään sotkuun -. Pyysin yhtä korppia päivystämään sen aikaa, kun olin sotkussa. Me mentiin sotkuun, jossa tämä alokas ei ollut vielä ennen käynyt siellä. Joimme munkkikahvit, ja katseltiin paikkoja. Mikä tärkeintä, nyt alokas sai soitettua kotiinsa, sotkun puhelinkopista. Tätä soitto mahdollisuutta varusmiehillä ei ollut muualta kuin sotkusta. Illan mittaan tuli juteltua kaikenlaista. Komppaniaan palattuamme muistutin alokasta vielä siitä, että niin kauan kuin minä olen täällä. Niin pääset aina sotkuun ja ilman mitään pelleilyä. Sanoin myös, jos sinulla tulee ongelmia, olipa ne mitä tahansa, niin tulet heti luokseni, ja asiat järjestyy. Kävimme sotkussa yhdessä useamman kerran, ennen kuin alokas yksin sinne uskaltautui. Päivystäjät oli se ongelma mikä esti hänen sotku käyntinsä, mutta sekin ongelma poistui, ja ilmoituksen tekeminen alkoi onnistua. Olin alussa päivystäjän vierellä, alokkaan tehdessä ilmoitusta, vain varmistamassa ettei asiattomuuksiin mennä. Monella alikessulla ja korpeilla kun oli erittäin paljon kusta päässä, sekä heikko itsetunto. Joten heillä oli valtava pätemisen tarve, ja tekivät sen heikompia kiusaamalla. Näin tekivät etenkin ne, jotka olivat hankkineet natsansa puskahyppelyllä, eikä siviilikoulutuksen ansiosta.
Olin armeijassa hyvä ampuja, ammuin monta valiota. Sain niistä lomiakin, mutta ne paloi, koska tuli käytyä kaupungilla omilla iltavapailla. Pääsin myös tarkka ampuja ryhmään, mutta siitä minut erotettiin epäasiallisen käytöksen takia, epäasiallinen käytös = saadut rangaistukset. Olin ennen armeijaan ampunut siviilissä vain starttipistoolilla ja ilmakiväärillä, joka oli tehoton. Panos jäi useimmiten piippuun kun sillä ampui. Minun luultiin olevan kova metsämies, ampuma tarkkuuteni vuoksi. Kun kerroin etten ole ampunut muilla aseilla kuin veljeni starttipistoolilla, ei sitä monikaan uskonut. Kyselivät mikä on ampuma tarkkuuteni salaisuus, jos en kerran ole ennen ampunut. No kerroin sen heille, eikä kaikki tykänneet siitä. Koska salaisuuteni oli hyvin yksinkertainen. Eli tähtään vain taulun keskelle olevaan mustaan ympyrään ja pam, siinä se.
Yleiskuntoni romahti armeijan aikana. Ensinnäkin Cooperin testi jäi minulta kesken, koska lepäsin välillä. Minä en ollut ylipainoinen, että sen takia en olisi jaksanut, olin paremminkin liian laiha. Yritti ne nostaa kuntoani simputuksella. Eli minut määrättiin juoksemaan kahdenviikon ajan, joka ilta puolituntia urheilukenttää ympäri, alikessun tai korpin valvonnassa. Mutta se homma ei toiminut. me kyllä joka ilta läksimme urheilukentälle, tai sinne päin. Urheilukentän vieressä oli sotku, joten menimmekin sinne nauttimaan munkkikahvit, minä tarjosin. Siitä voiko niin tehdä, ei neuvoteltu "vartijan kanssa", sanoin vain että menemme sotkuun ja me menimme, eikä siitä tullut mitään seuraamuksia. Siviiliin päästyäni kunto koheni itsestään, normaalilla liikkumisella. Joidenkin mielestä siviiliin lähtöni ei mennyt nappiin, omasta mielestäni se meni ihan ok. Oli passikuvaukset sotilaspassiin, ja passikuvan hinta oli 3 mk, jonka maksoi sotilas itse. Tämähän ei sopinut minulle, minä en maksanut periaatteen takia. Armeija kun on valtion juttuja niin maksakoon valtio. Ensin pakotetaan tulemaan sinne, ja sitten pitää vielä maksaa, hyvä kun ei tarvinnut omia eväitä tuoda, ja vaatteita maksaa. Rahastahan siinä ei ollut kyse vaivaiset 3 mk, vaan periaate mitäs kutsuitta. Yhteisymmärrykseen asiasta ei päästy, joten läksin siviiliin ilman sotilaspassissa olevaa kuvaa. Menin kotikaupungin poliisilaitokselle hakemaan leimaa sotilaspassiin. En sitä tietenkään saanut, koska passista puuttui kuva. No se oli, Eihän sillä passilla mitään virkaa ollut mihin sitä tarvitsi, ei mihinkään, isänpäivä korttikin on tärkeämpi ja arvokkaampi. Meni muutama vuosi ja tyttäreni tarvitsi vihkoa kauppaleikkeihin, annoin sotilaspassin hänelle kassakirjaksi niin siitäkin oli jotain hyötyä.
Meni parivuotta ja ja posti toi ilmoituksen kirjatusta kirjeestä, läksin heti postista hakemaan kirjettä. Siellä tuttu postinhoitaja (mies) sanoi, kun ojensin hänelle ilmoituksen kirjeestä, se on kertausharjoitus reissu edessä. se on kutsu kertausharjoituksiin. Koska minua ei kiinnostanut sellaiset harjoitukset. Niin sanoin, älä luule että minä sellaiseen lähden. Postihoitaja sanoi, se on pakko, vastasin, höpöhöpö ei minun. Avasin kirjeen luin sisällä olleet paperit, minkä jälkeen revin ja heitin ne roskikseen, ainoastaan papereissa olleen puhelin-numeron otin talteen. Postinhoitaja siihen, se on linnareissu, ei noin saa tehdä. Sanoin, lopeta satuilu aikuinen mies. Olin silloin töissä eräässä metallifirmassa työnsuunnittelijana, ja työparina minulla oli insinööri Masa. Masa sai myös kutsun samoihin kertausharjoituksiin. Konepajapäällikkö ja muu johtoporras laati kaikenlaisia papereita sotilasläänin esikuntaa, ettei insinööri Masan voi lähteä kertausharjoituksiin. Hänellä on tärkeitä projekteja meneillään, ja häntä tarvitaan työpaikallaan, mikä oli totta. Mutta paperit eivät auttaneet, ja Masan oli mentävä kertausharjoituksiin. Se oli lauantai päivä kun piti olla klo 12.00 mennessä ilmoittautunut kertausharjoitus paikkakunnalla. Insinööri Masa ilmoittautui ja odotti tapaavansa minut siellä. Mutta minä en edes suunnitellut meneväni sinne, tein muita hommia ihan normaalisti. Klo oli n. 11.30 kun ajelin autollani erään pienen kirkonkylän ohi. Kylänkeskustassa oli kunnantalo, jonka vieressä puhelinkoppi. Ajatteli soittaa siitä kertausharjoitus paikkakunnalle, vain kertoakseni heille etten tule. Puhelinnumeron löysin kertausharjoitus kutsusta, joka oli auton hansikaslokerossa, heitin sen sinne kun hain postista. Menin puhelinkoppiin ja soitin, puhelu meni johonkin komentokeskukseen, kertausharjoitus paikkakunnalle. Ensin siihen vastasi joku pienempi arvoinen kapiainen. Kun kerroin asiani niin hän antoi puhelimen toiselle kapiaiselle, joka oli arvoltaan joku kapteeni, tai jotain sinne päin. Kerroin hänelle etten voi tulla kertausharjoituksiin, koska minulla on tärkeämpääkin tekemistä, muun muassa parhaillaan meneillään majanmuutto, ja se pitää saada valmiiksi tänään. Lisäksi tytär on kipeä (kahden vuoden ikäinen, minun uudesta avioliitosta). Joten valita, tässä syyt miksi en voi tulla, eli ei ole viisasta jättää vaimoa ja lasta tässä tilanteessa. Kapteeni sanoi, - Tätä asiaa ei voi käsitellä puhelimessa, vaan on tultava tänne paikan päälle - (matkaa sinne oli n.85 km). Sanoin siihen, - Onhan siellä oltava sellaisiakin henkilöitä, jotka voivat tehdä päätöksiäkin vaikka puhelimessa. - Kapteeni siihen,- Ei ole -. Joten sanoin siihen, - No minä voin päättä sen tässä puhelimessa, ja päätökseni on, - etten tässä tilanteessa voi muuta kuin, olla tulematta sinne. Puhelimesta ei hetkeen kuulu mitään, oli aivan hiljaa, mutta sitten kapteeni - he..he hetkinen.. hetkinen, sotilasläänin komentaja everstiluutnantti saapui juuri paikalle... hetkinen". Seuraavaksi puhelimesta kuului everstiluutnantti xxxxxxxxx puhelimessa. Minä esittelin itsensä, ja kerroin asiani hänelle aivan rehellisesti kiemurtelematta mitenkään, eli kaikki samat asiat, mitkä olin kertonut jo aiemmin puhelimessa olleelle kapteenille. Everstiluutnantti sanoi siihen, - asia selvä, laittakaa kaikki edellä kertomanne paperille, ja lähetä se hänelle henkilökohtaisesti sotilasläänin esikuntaan. Teidät on nyt vapautettu näistä kertausharjoituksista, pikaista paranemista tyttärelle, ja onnea uuteen kotiin -. Klik puhelu loppui. Minä lähetin esikuntaan everstiluutnantille henkilökohtaisen kirjeen, laitoin siihen kaiken mitä olin hänelle puhelimessa kertonut. Lisäksi pyysin kirjeenlopussa vapautusta kaikesta rauhanaikaisesta toiminnasta. Eikä minua ole sen jälkeen häiritty puolustusvoimain taholta. Insinööri Masa palasi kertausharjoitusten töihin. Ihmetteli miksei minua näkynyt kertausharjoituksissa. Kerroin saaneeni vapautuksen. Masa tietysti heti utelemaan, miten se oli mahdollista. Kerroin hänelle miten se onnistui. Mutta tätä selitystä hän ei uskonut, tivasi vaan. että mikset voi kertoa rehellisesti, miten sait sen vapautuksen. Vannoin hänelle puhuvani totta, ja että olen kertonut kaiken rehellisesti. Mutta ei Masa, eikä kukaan muukaan uskonut minun. Lyhyt suora totuus kun on joskus parempi, kuin iso nippupaperia. Minä pärjäsin armeijassa erittäin hyvin (siis omasta mielestäni, niin kuin olin suunnitellut), koska olin rehellinen, ja osasin puhua asiat oikealla tavalla, sama päti kertausharjoituksiin. En tarvinnut pokkurointia enkä valtavia paperipinoja, asiallinen puhe riitti.